Talvi kelirikkoineen on kiusannut saarelaisia jo kauan. Ainakin jos tähän Kotkan Uutisten lehtikirjoitukseen vuodelta 1903 on uskominen. Talvi 1903 ei muuten ollut ainoa talvi vuosisadan alkumetreiltä, josta joku saarelainen on nimimerkin takaa vähän “avautunut”.
Kirjoittaja kuvaa, kuinka saarelaiset olivat olleet “wangittuina” jo kolme viikkoa, kun alituinen myrsky esti jään vahvistumisen. Vedenkorkeudesta ei sentään ollut huolta.
Hyvä muistutus jälleen siitä, että kaikki ei ollut “ennen vanhaan paremmin” ja arjessa riitti haasteita ihan eri mittakaavassa.
Reippaasti joukko saarelaisia lähti uutta “siltaa” (jäätä) myöten Kotkaan. Seuraavana päivänä, kun oli aika palata, meri oli murtanut kahleensa ja aallot kohottelivat “waahtopäisiä harjojaan” heitä vastaan. Ei muuta neuvoa kuin hankkia vene ja suunnata myöhem myrskyiselle merelle ajojäiden keskelle.
Kirjoituksessa mainitaan myös opettajatar, joka halusi päästä kaupunkiin. Kirkkoreki alle ja matkaan, mikäs siinä. Puolenkymmentä “reipasta nuorta miestä” vetämässä ja hoitamassa rekeä, jotta se ei kaatuisi.
Alla alkuperäinen lehtikirjoitus ja sen tekstin selvennys helpommin luettavassa muodossa.
Kotkan Uutiset, 08.01.1903
Nyt on tätä nykyä mitä waiwaloisempaa kulku täällä ulkosaarilla, jos täältä haluaa päästä muitten yhteyteen. Me olemme olleet täällä Kaunissaaressa wangittuina jo kolmatta wiikkoa, kun alituiseen myrsky raiwoo, ett’ei jää mannermaan ja saaremme wälillä pääse jäätymään niin wahwaksi että sitä myöten pääsisi liikkeelle. Tällä wälillä on jo tänä talwena ollut kaksi kertaa niin wahwa jää että se on wapaasti kestänyt astella.
Ensi kerta oli jo niin wahwaa että kesti rawata nelijalkaisellakin jo tänne asti. Mutta emme me sitä hywää saaneet kauwan nauttia. Joukko saarelaisia lähti heti sitä uutta siltaa myöden läheisempään kaupunkiin „Kotkaan”. Mutta kuin tuli toinen päiwä, että olisi pitänyt lähteä taiwaltamaan takaisin, niin näkiwät ihmeekseen että meri olikin sillä ajalla murtanut kahleensa, ja aallot iloisina kohotteliwat waahtopäisiä harjojaan heitä wastaan. Ei miehille muuta neuwoksi kuin hankkia jostakin wenhe, sehän oli pian saatu. Ja sitte lähtiwät tuolle myrskyiselle merelle ajojäiden joukkoon suunnaten kulkunta kotisaarta kohti, ja hywinpä se onnistuikin niitä ponnistuksia lukuun ottamatta, joita syysmyrskyiellä merellä kulkija saa kokea. Nyt taas on kolmas kerta kuin meri tällä wälillä on jääpeitteen alla, mutta kowin heikkoa, epäiltäwää on josko se wieläkään ottaa pysäkseen.
Saaremme opettajattarelle teki mieli pitkästä aikaa päästä täältä yksinäisyydestä katsomaan kaupungin oloja, ja sehän on wallan tietty, että joka on tottunut isossa seurapiirissä olemaan, niin ikäwältä se rupeaa tuntumaan niin kauan aikaa olla tämmöisessä pienessä saaressa ja myrskyn huminassa. Mutta siitä pula miten päästä. No ei siitä kauwan tarwittu tuumia kun keino keksittiin miten paraiten pääsee. Heti tarjosi apuaan noin puolikymmentä reipasta „nuorta miestä”. Katsottiin kirkkoreki kuntoon ja asetettiin opettajatar istumaan rekeen, toiset waljaisiin ja toiset hoitamaan rekeä ett’ei se päässyt kaatumaan, kun täytyi kulkea useoiden jääröykkieiden ylitse ja milloin mistäkin paraiten eteen päin pääsi. Sillä lailla sitä sitte eteen päin mentiin. Näin waiwaloista on kulkeminen ulkosaarilla, kun täällä ei ole tasaisia maanteitä joita myöden pääsee eteen päin hywin wähillä ponnistuksilla. Ei tarwitse muuta kuin panee ruunansa waljaisiin, wetää suuren turkin ylleen, istuu rekeen, ottaa ohjat käsiin ja ajaa hurauttaa että lumi tirskuu ilmassa. Moni lukijoista ehkä huudahtaa: siellä saaressa en minä olisi päiwääkään! Mutta eletäänhän sitä täälläkin, ja hywästihän täällä toimeen tuleekin kun ensin näihin oloihin tottuu.
Kaunissaarelainen.